19.8.1997

Kanne Lahden käräjäoikeudessa

A ja B kertoivat Hollolan kuntaa vastaan ajamissaan kanteissa, että he olivat olleet kunnan palveluksessa teknisen viraston alaisuudessa toistaiseksi voimassaolevassa työsuhteessa 1.1.1990 alkaen. A:n tehtäväksi oli työsopimukseen merkitty viherrakentaminen ja kunnossapitotyöt, B oli otettu kunnallistekniseksi työntekijäksi. Käytännössä A oli työskennellyt viher- ja katualueiden kunnossapitotöissä, metsätöissä sekä kiinteistöjen pihojen kunnossapitotöissä ja B viemäri-, katu- ja metsätöissä sekä viheralueiden ja pihojen kunnossapitotöissä. Kunta oli 4.10.1993 tuotannollisin ja taloudellisin perustein irtisanonut heidän työsopimuksensa päättymään 5.12.1993. Pian työsuhteiden lakkaamisen jälkeen oli kunnan palvelukseen samoihin tai samankaltaisiin tehtäviin, joita A ja B olivat tehneet, palkattu kolme työntekijää, joista ainakin kaksi oli ollut niin sanottuja velvoitetyöllistettyjä. Tämä osoitti, että A:lle ja B:lle olisi ollut kunnan palveluksessa töitä eivätkä ne työt, joita he olivat tehneet, olleet vähentyneet. Irtisanomisilla saavutetuilla kustannussäästöillä ei ollut ollut kunnan taloudelle myös irtisanottujen olosuhteet huomioon ottaen olennaista merkitystä. Molemmat olivat olleet työsuhteensa päättymisestä lähtien Lahden työvoimatoimistossa työttöminä työnhakijoina eikä heitä ollut pyydetty takaisin kunnan palvelukseen. Kunta oli menetellyt työsopimuslain 37 a §:n ja 42 a §:n vastaisesti sekä samalla rikkonut paikallista sopimusta velvoitetyöllistettyjen palkkaamisesta, jonka mukaan nuoria työllistettäviä ei olisi saatu sijoittaa sellaisiin töihin, joista kunta oli irtisanonut henkilöstöä. Joka tapauksessa irtisanomiset olivat johtuneet muista, kanteessa mainituista A:n ja B:n henkilöstä johtuvista epäasiallisista syistä.

Tämän vuoksi A ja B vaativat, että kunta velvoitetaan suorittamaan heille kummallekin erikseen ensisijaisesti vahingonkorvausta työsopimuslain 37 a §:n vastaisesta irtisanomisesta tai korvausta työsopimuslain 37 §:n vastaisesta irtisanomisesta ja toissijaisesti vahingonkorvausta työsopimuslain 42 a §:n takaisinottovelvollisuuden rikkomisesta.

Vastaus

Kunta kiisti kanteet ja vaati niiden hylkäämistä.

Kunta lausui muun muassa, että kunnan talousarvioon vuodelle 1994 ei sisältynyt viherrakentamisen uusinvestointikohteita ja kunnallistekniikan rakentamiseen liittyvät vihertyöt olivat olleet vähäisiä. Koska viherrakentamisen määrärahat olivat talousarviossa alentuneet alle puoleen, oli viherrakentamisen työvoimavahvuutta jouduttu sopeuttamaan muuttuneita olosuhteita vastaavaksi irtisanomalla henkilöitä. Mahdollisuuksia sijoittaa A ja B kunnan muille työalueille ei ollut löydetty eikä edellytyksiä lomautuksille ollut todettu, koska investointitason nousu ei ollut ollut näkyvissä. Mitään henkilökohtaisia tai epäasiallisia syitä irtisanomiseen ei ollut ollut.

Kunta oli tosin palkannut neljä nuorta henkilöä puistopuolen tehtäviin määräaikaisiin työsuhteisiin. Palkkaaminen oli perustunut kunnanvaltuuston 21.2.1994 tekemään päätökseen 100 000 markan määrärahan myöntämisestä henkilöstöhallinnon tulosalueelle nuorten työllistämiseen. Määräraha oli nimenomaisesti myönnetty nuorten työttömien määräaikaiseen työllistämiseen eikä kunnallistekniikan tulosalueelle tai muutoinkaan määrättyihin työtehtäviin. Määrärahan myöntämisen myötä ne seikat, joiden perusteella A ja B oli irtisanottu, eivät olleet muuttuneet. Määrärahan avulla ei olisi myöskään voitu palkata A:ta ja B:tä, koska he eivät täyttäneet nuoruuden kriteeriä, joka tarkoitti alle 25-vuotiaita henkilöitä. Sen sijaan olosuhteet nuorten työllistämiseen olivat muuttuneet. Tehtävänä oli ollut löytää nuorille mielekkäitä työtehtäviä, jotka muutoin olisi hoidettu osin vakinaisen henkilökunnan toimesta säännöllisen työajan puitteissa ja muutoin jätetty tekemättä.

Kunta ei myöskään ollut tiedustellut työvoimatoimistosta, oliko siellä työnhakijoina aikaisemmin irtisanottuja työntekijöitä. Tämä johtui kuitenkin siitä, että mahdollisia työnhakijoita koskeva tiedustelu oli määrärahan käyttötarkoituksen mukaisesti kohdistettu alle 25-vuotiaisiin henkilöihin. Nuoria ei ollut palkattu irtisanottujen A:n ja B:n tekemiin töihin, vaan töitä oli tilapäisjärjestelyin järjestetty nuoria varten. Nuorten työllistämisessä oli kyse kasvatuksellisesta ja koulutuksellisesta tavoitteesta, jolla pyrittiin pitämään heidät kiinni elämässä. Myönnetyllä määrärahalla ei toisaalta ollut tarjottavissa töitä A:lle ja B:lle ja toisaalta sillä olisi voitu pitää heitä töissä vain joitakin kuukausia. Sitä vastoin määrärahalla oli voitu työllistää valtionavun turvin kaikkiaan 41 nuorta.

Käräjäoikeuden tuomio 30.6.1995

Irtisanomisten perusteeksi oli ilmoitettu tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Kunnan talousarviossa vuodelle 1994 olivat teknisen osaston käyttöön myönnetyt määrärahat laskeneet yli neljästä miljoonasta markasta hieman yli 1,6 miljoonaan markkaan. Puistoja koskeva määräraha, joka oli vuoden 1993 talousarviossa ollut 125 000 markkaa, oli vuoden 1994 talousarviossa poistettu kokonaan. Kunnanvaltuusto oli 21.2.1994 myöntänyt määrärahan 100 000 markkaa käytettäväksi nuorten työllistämiseen kunnan alueella. Työllistettävien nuorten työtehtäviä ei ollut tässä yhteydessä eritelty. Työllistetyt olivat olleet alle 25-vuotiaita ja heidän palkkaamiseensa oli haettu valtion työllistämistukea.

Kunnan kuulustuttamat todistajat olivat kertoneet, että määrärahojen alenemisesta johtuen tekniseltä osastolta oli jouduttu irtisanomaan kymmeniä henkilöitä kaikilta organisaation tasoilta, viherrakentaminen oli loppunut lähes kokonaan ja kunnossapitotyöt olivat vähentyneet. Suurin osa ylläpitomäärärahojen leikkauksista oli kohdistunut viheralueiden hoitotöihin. Nuorten palkkaamiseen myönnetty määräraha ei ollut kasvattanut osaston määrärahoja.

Käräjäoikeus katsoi selostamillaan todistajankertomuksilla näytetyksi, että nuoret työllistetyt olivat osittain tehneet samankaltaisia töitä kuin A ja B. A:n ja B:n pääasialliset työt olivat kuitenkin olleet ammattitaitoa vaativia viher- tai muuhun rakentamiseen ja korjaamiseen liittyviä tehtäviä, 2 - 6 kuukaudeksi palkatut nuoret taas olivat tehneet sesonkiluonteisia siistimis-, nurmikonleikkaamis-, haravointi-, risusavotta- ja muita niihin verrattavia töitä, jotka säästösyistä olisi jätetty muuten tekemättä. Kunnalla ei ollut ollut vuoden 1994 talousarviossa käytettävissä niihin määrärahaa.

Nuorten työllistämiseen myönnetty määräraha ei ollut ollut käytettävissä yli 25-vuotiaiden A:n ja B:n palkkaamiseen. Kanteessa tarkoitettujen neljän nuoren palkkaamisesta ei ollut kunnalle aiheutunut valtionavun vuoksi kuin muutaman sadan markan palkkakustannukset kuukaudessa, minkä vuoksi heidän palkkaamisensa oli ollut mahdollista. Sen sijaan A:n ja B:n palkkakustannukset sosiaalikuluineen olisivat olleet kummankin osalta erikseen noin 8 000 - 9 000 markkaa kuukaudessa, mihin kunnalla ei ollut ollut vahvistetun talousarvion mukaan käytettävissä määrärahaa.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että A:n ja B:n tehtävät olivat olleet pääasiallisesti muita kuin nuorten työllistettyjen suorittamia edellä mainittuja sesonkiluontoisia töitä ja ettei näitä töitä olisi laisinkaan suoritettu, ellei niihin olisi ollut mahdollista saada työllistettyjä nuoria, joista oli aiheutunut kunnalle vain vähäisiä kustannuksia. Töiden oli siten katsottava pysyvästi vähentyneen. Kunnan toimintaedellytyksissä ei myöskään ollut tapahtunut muutoksia, koska A:n ja B:n palkkaamiseen ei ollut ollut käytettävissä määrärahaa.

Esitettyyn näyttöön viitaten käräjäoikeus katsoi lisäksi jääneen näyttämättä, että irtisanominen olisi tapahtunut A:sta ja B:tä johtuvasta syystä.

Sen ohessa käräjäoikeus totesi, ettei kunnalla ollut ollut määrärahan käyttötarkoituksen vuoksi velvollisuutta tiedustella A:n ja B:n työhönpaluumahdollisuutta ja että A ja B olivat olleet epävarmoja siitä, olisivatko he ottaneet sanottua työtä vastaan 4 400 markan kuukausipalkalla, jos sitä olisi heille tarjottu.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 15.5.1996

A ja B valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Perustelut

Työsopimuslain 37 a §:n mukaan työnantajalla on oikeus irtisanoa toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, jos työ on vähentynyt taloudellisista, tuotannollisista tai muista niihin verrattavista syistä vähäistä suuremmassa määrin eikä työntekijää voida ammattitaitoonsa ja kykyynsä nähden kohtuudella sijoittaa uudelleen tai kouluttaa uusiin tehtäviin. Perustetta irtisanomiseen ei katsota olevan ainakaan silloin, kun irtisanomista on seurannut uuden työntekijän ottaminen samankaltaisiin tehtäviin eikä työnantajan toimintaedellytyksissä ole vastaavana aikana tapahtunut muutoksia. Saman lain 42 a §:n mukaan, milloin työnantaja on irtisanonut työsopimuksen muista kuin työntekijästä johtuvista syistä ja työnantaja yhdeksän kuukauden kuluessa irtisanomisajan päättymisestä tarvitsee työvoimaa samoihin tai samanlaisiin tehtäviin, tulee työnantajan tiedustella paikalliselta työvoimaviranomaiselta, onko entisiä työntekijöitä etsimässä tämän viranomaisen välityksellä työtä, ja myönteisessä tapauksessa tarjota työtä ensisijassa näille työntekijöille.

A ja B on irtisanottu taloudellisista ja tuotannollisista syistä. Pian työsuhteiden päätyttyä kunta on palkannut 41 nuorta, joista neljä on 2 - 6 kuukautta kestäneissä työsuhteissa tehnyt osittain samoja töitä kuin irtisanotut olivat tehneet. Työvoimaviranomaiselta ei ollut tiedusteltu, olivatko irtisanotut hakemassa työtä.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1996:89 katsonut, että yleisesti tiedossa olleet taloudelliset tosiseikat puolsivat sanonnan "jos työ on vähentynyt" tulkitsemista laajasti siten, ettei se tarkoita ainoastaan itse työn vähentymistä, vaan myös työn tarjoamisen edellytysten vähentymistä. Jutussa ei ole ollut riitaa kunnan säästötarpeista. Teknisen osaston käytettävissä olleet määrärahat ovat supistuneet vuoden 1993 tasolta vuoden 1994 talousarviossa alle puoleen. Uusinvestointeihin ei ollut osoitettu määrärahoja lainkaan. Tämä on aiheuttanut sen, ettei ole ollut taloudellisia edellytyksiä tarjota kaikille työntekijöille työtä. Tekniseltä osastolta on irtisanottu kymmeniä henkilöitä. A:n ja B:n pääasiallisena työnä ollut viherrakentaminen on loppunut lähes kokonaan ja kunnostustyöt ovat vähentyneet. Irtisanomisiin on siten ollut työsopimuslain 37 a §:n tarkoittamat perusteet eikä niiden ole muutoinkaan näytetty tapahtuneen epäasiallisin perustein.

Kunnan taloudellisessa tilanteessa ei ole väitetty tapahtuneen tämän jälkeen muutoksia. Henkilöstöhallinnon käyttöön osoitetulla 100 000 markan määrärahalla on työllistetty työvoimatoimiston osoittamat nuoret määräajaksi valtion työllistämisvarojen turvin. Kunnalle työllistettävää kohden aiheutuneet kulut olivat olleet vähäiset. Työllistetyille nuorille on pyritty löytämään eri hallintosektoreilla heidän taipumuksiaan tai toiveitaan vastaavia mielekkäitä tehtäviä. Työllistetyistä neljä on ohjattu tekniselle osastolle kunnostustöihin, jotka muussa tapauksessa olisi teetetty kunnan työntekijöillä tai jätetty tekemättä. Nuorten palkkaaminen ei siten ole johtunut lisätyövoiman tarpeesta eikä se osoita, ettei kunnan omille työntekijöille tarjottavissa ollut työ olisi vähentynyt.

Kunta on kerrotun työn tarjoamisen edellytysten vähenemisen vuoksi voinut irtisanoa A:n ja B:n. Kunnalla ei ole ollut velvollisuutta tarjota työtä irtisanotuille työntekijöille eikä se ole velvollinen suorittamaan heille vaadittua korvausta tai vahingonkorvausta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.